Kiusaajana aikuinen

Olen kerta toisensa jälkeen törmännyt ilmiöön, jossa me iältämme aikuiset ihmiset käyttäydymme teini-ikäisten kanssa samantyylisesti.

Yläasteikäisenä jouduin itse kahden eri kaverinpiirin hylkäämäksi; koulussa kaksi parasta kaveriani ja lisäksi kotona paras ystäväni. Vuosiksi eteenpäin tämä jätti syvät haavat ja uskomuksen, etten kelpaa kaveriksi. Vaikka minulla kavereita olikin, en silti kokenut syvää sisäistä yhteenkuuluvuutta vuosiin näiden hylkäämiskokemusten seurauksena.

Vasta aikuisena ja varsinkin omia teinejä seuratessa olen ymmärtänyt, että se mitä tapahtui, on hyvinkin normaalia teinimaailmassa. Julmaa, mutta juurikin tuon ikävaiheen kuohuntaan kuuluvaa. Asioita ei ymmärretä eikä osata ajatella kuin juuri sen hetken ja tuntemuksen verran. Omien tekojen seuraamukset ymmärretään vasta vuosia jälkeenpäin, jos ymmärretään. Juuri siksi meitä aikuisia tarvitaan teinejä ohjaamaan ja tukemaan tässä elämänvaiheessa. Kertomaan, miten toisia ihmisiä voi kohdella ja miten ei voi. Toisaalta siinä, että saadut haavat nähtäisiin ja autettaisiin asioita sanoittamalla parantumaan nopeammin, eikä vasta aikuisuudessa.

Elämää kokeneen aikuisen viisaudet, voivat olla teinikipuja läpikäyvälle nuorelle olla väliin tylsiä, mutta jossakin kohtaa he kyllä ymmärtävät kuulemansa viisaudet. Vielä parempi on, jos teinin kanssa pääsee pohtimaan käyttäytymisen mahdollisia seuraamuksia omassa ja toisen osapuolen elämässä. Aikuiselta tämä vaatii jatkuvaa sanoittamiseen suostumista. Aikuinen joutuu altistamaan itseään turhautumisen tunteelle mitä todennäköisimmin, sillä usein sanotut sanat tuntuvat kaikuva kuuroille korville oven paukkeen säestämänä. Kokemus on osoittanut, oma ja toisten vanehmpien, että kun uskollisesti sanoittaa elämässä tapahtuvia asioista, vaikka tuntuisi, että sanat kuuluvat kuuroille korville, ne silti jäävät itämään. Kyllä ne sanonut sanat siellä nuoren mielessä kuitenkin resonoivat ja aikanaan tuottavat hedelmää.

Jääräpäinen sanoittaminen ja toiminnan kyseenalaistaminen, sekä myös kiitoksen antaminen joka välissä auttavat nuorta kasvamaan ajattelevaksi ja puhuvaksi aikuiseksi.

TEINI-ILMIÖITÄ

Minulla on siis kaksi yläaste ikäistä tyttölasta kasvatettavana, ja heitä kuunnellessani sekä sivusta heidän sosiaalista elämää seuraten olen alkanut hahmottamaan teinielämää ja sen ilmiöitä. Näitä ilmiöitä sieltä löydän:

  1. Ollaan kavereita edessäpäin ja takanapäin puhutaankin pahaa. Tämä saa toisen ensin luulemaan, että ollaan kavereita, ystäviäkin jopa. Pahan puhumisen paljastuttua seuraa pettymys ja luottamuksen menettäminen tätä henkilöä kohtaan. Ystävyydestä ei yleensä sen jälkeen puhuta, vaikka välit korjaantuisivatkin vielä kaveritasoisiksi.
  2. Jos jostakin ihmisestä ei pidetä, se yleensä ilmaistaan sille toiselle. Tykkääminen tai tykkäämättömyys voi johtua jostakin omasta ennakkoasenteesta, toisen eleistä, ilmeistä tai toisen sosiaalisesta kömpelyydestä.
  3. Jos jostakin ihmisestä ei pidetä, sen kanssa ei myöskään tarvitse tulla toimeen. Ystäväksihän ei tarvitse kaikkien kanssa alkaa. Ja jos ei ole kaveri, niin ei sen toisen kanssa tarvitse pystyä suuresti yhteistyötätkään tekemään.
  4. Laumasta eroaminen jollakin tapaa, voi koitua sosiaaliseksi kuolemaksi. Tämä on varmaankin yksi ihmiskehityksen julmin ikävaihe, kun opetellaan vielä empatiaa sekä sosiaalisia taitoja, ollaan ehdottomia ja laumahenkisiä sekä itsekeskeisiä.
  5. Sulaudu laumaan. Jos joku on erilainen tai katsotaan joukkoon sopimattomaksi, jostain kumman syystä, tätä henkilöä ruoditaan kovin sanoin kavereiden kesken. Ihmisen ei tarvitse olla mitenkään erityisen ärsyttävä, kunhan vain poikkeaa massasta. Näin ollen jokainen teini osaa varoa, kohta 4:ä, ettei siitä seuraa tätä omalle kohdalle.
  6. On NOLOA, jos vanhempi neuvoo tai kysyy jotakin kavereiden kuullen ja näin jollakin tavoin erottuukin yllättäen laumasta. Lauman hylkäämisen pelossa omaa vanhempaa yritetään pitää piilossa, siis mahdollisuuksien mukaan, ettei tämä vain nolaisi kavereiden edessä.
  7. Vanhempi yritetään eristää nuoren sosiaalisesta elämästä, ettei vanhempi olisi kärryillä, mitä kavereiden kanssa tehdään. Olipa tekeminen mitä tahansa, kuvitellaan, ettei vanhemmalla ole hajuakaan teini-iästä, eikä hän siksi voi ymmärtää. Niinpä on parempi ettei hänelle turhia jorista. Kaverit yleensä hoputetaan kauhealla kyydillä omaan huoneeseen, ettei tämä vanhemman kanssa jutellessaan vain huomaamattaan lipsauttaisi mitään informaatiota tai ettei vanhempi ehtisi nolata omaa teiniään jorinoillaan. Loppu viimeksi vanhempihan on niin erilainenkin, ettei sen kanssa paljon puhutavaa edes ole.
  8. No, jos rahaa tarvitsee ja on oikeasti huolia, niin sitten vanhempi muistuu mieleen ja kelpaa. Kunhan se ei tapahdu kavereiden nähden. No, hyvä on, rahaa ei ole noloa kavereiden nähden saada, kunhan vanhempi ei vain kysele mitään.
  9. Se, joka ei ole hauskaa seuraa, voidaan kylmän viileästi jättää kaveriporukasta vähin äänin. Menemisiä ja tekemisiä ei enää vain ilmoiteta tälle henkilölle. Hauskanpidot selviävät vahingossa tälle ja vaikenemisesta on viisasta päätellä, ettei ole tervetullut joukkoon.
  10. Teinimurina vanhemman “tunkeutuessa” teinin reviirille. Reviiriä on varsinkin oma huone ja kaverit.

Murrosikäisen kanssa nämä kuviot ymmärtää. Ja toiveena on, että nuori ajan myötä kypsyy ja viisastuu ymmärtämään sosiaalisen elämän viisauksia. Toiveissa on myös, että nuori oppii ajan kanssa näkemään muutakin kuin elämän oman navan ympärillä ja empatiataidot kehittyvät. Joten vanhempana unohtaa mieluusti ja nopeasti nuoren kanssa käydyt väännöt.

AIKUISTEN TEINI-ILMIÖTÄ OMAVASTUISESTI

Oman perheen teinilapsivaihe on saanut silmäni aukeamaan teinivuorovaikutukselle aikuisten välisessä vuorovaikutuksessa ja omassa itsessäni. Aikaisemmin vain ajattelin jonkun ihmisen olevan vähän “jännän”. Nykyään ymmärränkin näiden jännien juttujen olevan teinivuorovaikutusta, jota seuraan päivittäin kotonani.

Moni meistä aikuisista voi löytää jotain teinijäänteitä itsestään. Enkä näkisi sitä mitenkään huolestuttavana piirteenä, kunhan sen piirteen kanssa muistaa toimia omavastuisesti.

Minussakin on teinikehitysvaiheita vielä menossa. Muun muassa murisen teinimäiseen tapaan, “älä häiritse”, jos minun keskittymiseni keskeytetään ajatustyötä vaativassa hommassa. Siedättämisen sijaan olen päätynyt välttämään tämänlaatuisia tekemisiä, kotona perheen kanssa ollessani. Nykyisessä työssäni olen luonut mahdollisuuden totaalisen rauhalliseen keskittymiseen, ja näin vältän murinani. Akuisempaa olisi siedättää itsensä pois murinasta ja sietää keskeytykset. Tosin silloin se, mitä voisin asiakastapaamisten ulkopuolella tehdä olisi kovin vähän, sillä olen huono saamaan mitään laadukasta aikaiseksi kevyellä keskittymisellä. Joten olen valinnut pitää murinan ja oman rauhan, sillä se palvelee työni tuottavuutta.

Murina voidaan työyhteisössä kokea kiusaamisena, sillä se viestii, ettei keskeyttäjä ole tervetullut samaan tilaan. Hylkäämisen kokeneet ihmiset ovat herkkiä kokemaan toistuvasti itsensä hyljätyksi, ei-toivotuiksi, huonoiksi. Joten työyhteisössä pyrin toimimaan tässä asiassa omavastuisesti, aina siinä onnistumatta. Tarkoitan sillä, että mikäli minulla on mahdollisia keskeyttäjiä, kerron heille murisevasta karhusta, joka näyttäytyy minut keskeyttäessä. Kerron, ettei karhu ole vaarallinen, mutta murisee kyllä äreästi. Ja sitten kerron, miten toimimalla minut saa kiskaistua tästä keskittymisen tilasta siihen käsillä olevaan hetkeen. Tarvitsen ulkopuolisen avun keskittymisen tilasta ulos, sillä olen huomannut, että keskittymisen tilasta en omin avuin hetkessä herää muutoin.

Tätä murisevaa karhua tapaan myös teinien huoneisiin tuppaamalla, ja läksyjen luvusta kysymällä. Olipa se mitä vain hauskaa, mitä keskeytän saan osakseni murinaa. Teinivaiheessa karhua on paljon vaikeampi karkottaa. Vanhemman ilmestyessä vaatimuksineen huoneen ovelle, se tuntuu olevan pikemminkin vain yllytettävissä. Mutta tuhannet harjoituskerrat ja vanhemman sitkeä periksiantamattomuus, saavat joko teinin siedättymään lopulta tai muuttamaan pois kotoa.

AIKUISTEN TEINI-ILMIÖITÄ

Kuten sanottu, teinien mökötykset ja empatiakyvyttömyyden voi aina laittaa kehitysiän haasteiden piikkiin ja ne on helppo antaa anteeksi. Mutta entäpä kun huomaatkin jonkun verkostosi aikuisen käyttäytyvän teinin tavoin?

Kyllä meidän aikustenkin maailmassa on paljon takanapäin pahan puhumista. Me olemme kehittyneet taitaviksi feikkaajiksi aikuisuuteen mennessä. Feikkaamme, että pidämme toisesta ja vastavuoroisesti, että uskomme toisen pitävän. Koko ajan voimme jonkun henkilön kanssa tietoisesti olla varuillamme, kun tiedämme, ettei häneen voi luottaa ja silti näyttelemme, että kaikki on hyvin. Tykkäämättömyyttä ei enää avoimesti ilmaista – yleensä.

Teinimäisen musta-valkoinen ajattelumalli muuttuu iän karttuessa eri värejä havaitsevaksi tai tasaisen harmaaksi. Sitä ettei pidä jostakin henkilöstä ei enää näytetä selkeästi sille, josta ei pidetä. Yritetään tulla toimeen kasvokkain toimiessa. Mutta joskus törmää aikuisillakin hyvin musta-valkoiseen ajattelutapaan ja siihen, että ulkomuotosi perusteella sinut sijoitetaan johonkin kategoriaan, eikä sinusta siksi pidetä. Aikuisilla luokitteluperuste liittyy aika usein sosiaaliseen statukseen jollakin tapaa.

Näillä luokittelemaan pyrkivillä aikuisilla sosiaalinen kuolema seuraa siitä, että et täytä tiettyjä ulkoisia statussymbooleita. Talosi, autosi, tyylisi, siisteystasosi, puhetyylisi, työsi voi tipauttaa sinut kakkosluokan kansalaiseksi näiden ihmisten kohtelun perusteella. Ihmiset arvotetaan ulkoisten statussymbooleiden mukaan, ei sen mukaan, millainen hän on. Tämä saa meidät aikuiset ihmiset ajattelemaan, että “minun pitää olla normaali, tavallinen” ja siksi suorittaa ja omistaa sitä sun tätä. Elämä voikin näin alkaa rakentumaan ulkoisen suorittamisen ja omistamisen ympärille eikä henkisen hyvinvoinnin ehdoilla olevaksi.

Halutessamme kuulua johonkin tiettyyn yhteisöön tiedämme vaistomaisesti, mitä meiltä odotetaan, koska olemme iän ja ajan karttuessa nähneet, miten ihmisiä valitaan ja poissuljetaan sosiaalisessa kanssakäymisessä. Osaamme halutessamme varoa sosiaalisen elämän sudenkuoppia ja ainakin näyttää ulkoisesti siltä, että kuulumme haluamaamme joukkoon. Se, mitä kodin seinien sisäpuolella tai itsessämme olemme ei välttämättä vastaa sitä kuvaa, minkä ulospäin haluamme antaa. Mutta aikuisikään päästyämme olemme taitavia näyttelijöitä, niin halutessamme.

MITEN REAGOIMME RISTIRIITATILANTEISSA?

Meillä jokaisella on omanlaisemme ratkaisuyritykset ristiriitatilanteissa. Osalla meistä on lapsuuden ajalta olevia ratkaisukeinoja, osalla teini-iän ja joillakin aikuisia keinoja kohdata vuorovaikutuksen haasteita. Harva meistä haluaa vapaaehtoisesti tulla sosiaalisesti hyljätyksi, mutta aikuinen identiteetti ja omanarvontunto kestää jo senkin.

Lapsuusiällä emme osaa vielä sanoittaa asioita, emmekä välttämättä siis puolustautua. Pelätään ristiriitoja, koska ei tiedetä, miten niistä selvitään. Ja sosiaalinen hyljätyksi tuleminen on hyvin pelottavaa, tuhoisan tuntuista jopa. Se voidaan naamioida rauhan rakastamiseksi. Puhe voi olla hyssyttyelyä, ei nostetan vaikeaksi koettua asiaa puheeksi tai sitten mennään ihan näkymättömiksi, kuin Muumien Näkymätön Ninni.  Mielikuvaksi voi nousta hämmentynyt ja vähän avuttoman oloinen reagointi.

Nuoruusiässä osaamme jo sanoittaa asioita lapsuuikää runsaammin ja ehkä puuttua ristiriitoihin. Vuorovaikutuksen ristiriidat kuitenkin tarttuvat kannanottajaan ja hän provosoituu. Nuoruusiän ratkaisukeino on useinkin kapina ja niinpä tässä vaiheessa oleva voi ajatua riitelemään ristiriitatilanteessa. Tässä kehitysvaiheessa samanhenkisten kanssa liittyminen ja vastapuolen hylkääminen on “normaalia”. Mielikuvaksi nousee vihainen ihminen.

Aikuisuuteen päästyämme olemme oppineet sanoittamaan asioita ja haasteellisissa vuorovaikutustilanteissa pystymme pysymään provosoitumatta. Enimmäkseen. Jos tilanne oikein eskaloituu, niin saatamme taantua nuoruusikään. Aikuinen ristiriidan selvittäminen on kykyä asettua tarkastelemaan asioita ulkopuolisen silmin, eri näkökulmista, provosoitumatta. Sanoittaa omavastuisesti sitä, mitä itsessä tilanteessa nousee. Nämä ihmiset nähdään usein taitavina diplomaatteina, jotka pelastavat ristiriidat kehittäviksi keskusteluiksi, jos heidän annetaan johtaa keskustelua. He eivät pelkää hyljätyksi tulemista, sillä omanarvontunto ei ole riippuvainen kenestäkään toisesta ihmisestä. Aikuisen omanarvontunto ja itsetunto on vapaasti kelluva, jolloin hän on vapaa ilmaisemaan omia mielipiteitään ja olemaan oma itsensä, olipa hän missä vain.

Oma kasvun polkuni aikuisuudessa on lähtenyt liikkeelle siitä, että tajusin haluavani aina miellyttää kaikkia. Olin jos kuinka monella solmulla, enkä siltikään voinut miellyttää kaikkia, vaikka kuinka yritin. Joten päätin, että miellyttäminen saa riittää selviytymiskeinona. Niinpä kasvoin sisäisesti teiniksi ja aloin julistamaan mielipiteitäni, väliin turhankin ärhäkkäästi. Tajusin, ettei sekään ole toimiva malli. Joten se pakotti minut taas etsimään rakentavampaa tapaa.

Sitten väsyin kasvamaan ja halusin vain olla. Niinpä päätin, että aina ristiriitojen tullen muutan työpaikkaa, jos minua ei kuunnella. Ei ollut rakentava ratkaisu sekään, koska ristiriitoja aina vuorovaikutuksessa on. Nyt viisikymppisenä vasta opettelen, miten osata sanoa oma mielipide provosoitumatta ja provosoimatta. Näin temperamenttiselle kuin minä, tämä on kohtuullinen kehityshaaste, mutta uskon sen olevan realistinen ja mahdollinen. Vielä joku päivä olen lehmänhermoinen diplomaatti tilanteessa kuin tilanteessa, se on tavoitteeni. Ja siihen on vielä matkaa, mutta perheeni kanssa tämä jo suurimmaksi osaksi onnistuu.

KASVUA KAIKEN MATKAA

Olipa lähtökohtasi ja kasvunvaiheesi mikä tahansa, niin muistathan, että kasvamme ja kehitymme niin kauan kuin on elämää – kun vain itse suostumme siihen. Tämä mahdollistaa kipumme hellittämisen ajan ja kasvun myötä. Saamme kasvaa vastuullisiksi aikuisiksi, jotka ovat vapaita menneisyyden haamuista ja provosaatiosta. Kun olemme vapaita menneisyyden haamuista, emme ole enää muiden ihmisten hyväksynnän varassa, koska hyväksymme itse itsemme, sellaisina kuin me olemme. Loppu viimeksi itsensä hyväksyminen ja rakastaminen on se asia, joka avaa meidät muiden aidolle hyväksynnälle. Emme voi nähdä toisten hyväksyntää, olemme sille sokeita, ennenkuin itse hyväksymme itsemme, sama on rakkauden kanssa.

Keskeneräisyys on ok ja sen myöntäminen kertoo rohkeudesta.

Kasvunvoimaa viikkoosi

Ritva